Hae
Teräsmutsi

PERTTI – OSA 2

PERTISTÄ TULEE PERTTI

Oksentaminen jatkui ja jatkui, koko tuon teatteri-kappaleen ajan ja minut talutettiinkin nojailemaan tai istumaan ulos, jossa sitten pahoinvointi jatkui ja tuhansilta puukon iskuilta tuntuva päänsärky valtasi molemmat ohimoni. Jossain tässä kohtaa oma äitini oli kysynyt minulta soittaisiko hän ambulanssin, johon olin kyennyt enää vastaamaan peukulla. Sanoja, ei tullut.

Onnekseni tuo ambulanssi saapui hyvinkin rivakasti, kiitos siis siitä ensihoitohenkilökunnalle. (En usko sattumiin, joten olen onnellinen, että henkilökunta oli tuttua). Ambulanssissa muhun lyötiin tuhat ja yksi konetta / laitetta kiinni, siltä se ainakin tuntui. Ja hyvin nopeasti olinkin sitten jo aivan muualla, taju nimittäin ehti lähteä. Matka tuntui hyvin pitkältä, aivan kuin olisimme kulkeneet sairaalalle useamman tunnin. Oikeasti vain noin 15 minuuttia, pillit päällä ohituskaistaa. Suurin piirtein tuosta ambulanssi -matkasta alkaa liki viikon muistamattomuus. Muistan kyllä hahmot, jotka ovat käyneet katsomassa minua, esimerkiksi miehestäni muistikuvat ovat ”pitkä ja valtava” tumma, mutta silti niin valoisa hahmo. Noin viikko siinä kerkesi tosiaan kulua ennen kuin tilastani saatiin mitään selkoa saati stabilisoitua. Tuon viikon aikana ehtikin tapahtumaan todella paljon.

ENSIMMÄINEN VIIKKONI SAIRAALASSA

Ensimmäisen viikon aikana sairaalassa. Elin ensinnäkin täysin vuoteen tai pyörätuolin omana, sillä jalkani eivät kantaneet. Yhtäkkiä ”täysin” terveestä tulikin, täysin riippuvainen muiden avusta ja valvonnasta. Mua syötettiin, mut pyyhittiin kosteusliinoilla puhtaaksi, mun hampaat pestiin, en saanut oikeastaan tehtyä mitään itse. Kaikki itsenäisyys ja itsestäänselvänä pidetyt asiat, ne katosivat kuin tuhka tuuleen. Mun päivät kului vuoteessa maaten ja summeria painaen. Sitä summeria painelinkin todella aktiivisesti, kaipasin seuraa, terveistä ihmisistä. Keksin aina jotain pientä, jotta saisin hetkeksi hoitajan viereen itselleni. Hetkeksi, muuta seuraa kuin omat ajatukset. Hetkeksi, joku joka kuuntelisi ja ymmärtäisikin. Hetkeksi, joku jolle purkaa.

Päivieni kohokohtia oli ihmiset, jotka tulivat viettämään aikaa vuoteeni viereen. Ihmiset, jotka jaksoivat tulla viereeni höpöttämään vaikka en juurikaan kyennyt vastaamaan yhtään mitään. Ihmiset, jotka toivat päiviini valoa ja uskoa tulevasta. Ne ihmiset, jotka pysyivät elämäni rankimmalla hetkellä vierelläni. Tuolla hirveimmällä hetkelläkin näin jälkeenpäin nähtynä, ympärillä oli ihmisiä, jotka olivat siinä vain hyöty mielessä. Ihmisiä, jotka halusivat vain kiilottaa omaa kruunuaan. Silti uskon, että juurikin ihmisten läsnäolon ansiosta, olen tässä kirjoittamassa tekstiä. Välittämisen ja kädestä pitämisen ansiosta, istun tässä ja kykenen kirjoittamaan sekä puhumaan asiosta.

Sairaala -jaksojen kohokohtia:

-Toive aamiainen: söin ensimmäisen sairaala-jaksoni ajan perusaamiaista, mutta hoitajat huomasivat pian tarjottimen palautuvan usein liki koskemattomana. Sain heti ehdotuksen tuunauksesta, se oli iso juttu tuolloin. Edes se ravinto, joka pysyi sisälläni, toivoin tietenkin sen olevan maittavaa.

-Vieraat: Mun päivien kohokohta. Useat puhelut ja viestit perään ihmisille, jotka kävivät tai olivat tulossa.

-Iltamusiikit: tää onkin tärkeä kohta, sillä oon aina ollut musiikista eläjä. Sairaalassa tämä kaikki korostui, niinä hetkinä kun vierelläni ei ollut ketään oli musiikki läsnä. Niinä öinä, joina en nukkunut (ja niitä oli paljon) kuuntelin aina musiikkia. Mulla oli pari kappaletta, sellaisia erityisiä, jotka antoi voimaa. (La calin sekä Elimi tut, suoraan sieluun).

-Herneet ja mansikat suoraan ”kotiinkuljetuksella” sairaalasänkyyn. Yksinkertaisesti parasta! Okei, oli se järjetön Wolttaaminenkin aika jees. Liki joka päivä tilasin sairaalasänkyyn ruokaa, aika mageeta, että sekin onnistui. Osastolla hoitajat tiesivät ohjata aina Wolt -kuskin mun luo. Huone 5, paikka 5. Huone 9, paikka 3. Huone 6, paikka 3.

-Pyörätuolilla osaston käytävän päähän ottamaan arskaa. Niin mä nautin viime kesän aurinkoisista päivistä. Kyllähän se pahalle tuntui, kun tiesi muiden oleilevan rannalla ja itse makasin tunkkaisessa sairaala-ympäristössä.

-Ekat ulkoilut 7 vuorokauden jälkeen sairaalassa. Huikein fiilis oli, kun pääsin ulos ensimmäistä kertaa. Istuin pyörätuolissa, hissi matka 6.kerroksesta ykköseen tuntui iäisyydeltä, kuin pieni lapsi, joka odottaa jouluaattona pukin saapumista. Kun pääsin ulos, sain ensimmäiset henkäykset ulkoilmaa, tuntui se suurelta siunaukselta.

Kun luen itse tuota listaa, huomaan miten niin ”pienet” asiat ovat nousseet arvoon arvaamattomaan. Oma asioiden arvostus on muuttunut huikeasti vaikka osasinkin jo ennen tätä prosessia, arvostaa monia asioita. Pertin ollessa ihan hirveä asia, oli se myös paljon hyvää.

Pertti -kertomukseni jatkuu taas seuraavassa osassa. Olethan lukenut jo edellisen osan? Alta pääset lukemaan.

PERTTI -Taistelun osa 1

xx Teräsmutsi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *