Hae
Teräsmutsi

PERTTI -Taistelun alku OSA 1

juttusarja mun aivokasvaimelle eli pertille ja kaikelle kaaokselle

Oli aurinkoinen kesä-päivä Tampereella. Suvun naiset kokoontuivat yhteisen ajan pariin, luvassa olisi kesäteatteria ja hyvää ruokaa sekä maaseutumatkailua. Ihanaa aikaa siis! Aamu alkoikin aurinkoisissa merkeissä, heräsin rakkaudenosoituksiin sekä hellyyteen. Niihin, joita olin jo hyvän aikaa saanut rakkaaltani enemmän kuin koskaan aiemmin olin saanut. Päivä alkoi kuten mikä tahansa edeltäjänsä, rauhallisesti ja normaalisti. Laittauduin ja valmistauduin tulevaan päivään, tiedossa olisi yö muualla kuin kainalossa. Siis siinä uutuutta hehkuvassa kainalossa. Nimittäin olimme varanneet maaseudulta majoitus-aitan, johon vetäytyisimme nauttimaan kauniista kesä-illasta teatteri-esityksen jälkeen, ihan vain suvun naisien kesken.

Aamupala sänkyyn ja pusut. Kyytini saapui ja lähdimme kohti teatteria, päivä voisi siis alkaa. Tiedossa olisi paljon naurua ja aurinkoa, komediaa. Nuotin vierestä, näytelmä, joka meitä odotti Pyynikillä. Kaikki tosiaankin meni aivan nuotin vierestä.

Aamu oli alkanut kuten aivan mikä tahansa muu aamu, ei mitään poikkeavaa, ei mitään mistä huolestua, uusi elämä oli jo hetken ajan ollut läsnä. Saavuimme teatterille, jossa meitä odotti upean sään lisäksi täysi katsomo ihmisiä. Näytös alkoi ja eteni aina puoliajalle asti. Puoliajalla juotavaa ja hieman suolaista purtavaa, niin paahtavan aurinkoiseen päivään. Puoliajalta paikoille palatessamme tunsin huonoa oloa ja heikotusta, mutta ajattelin sen olevan vain suurempaa nälkää tai kenties pieni auringonpistos. Näytöksen jälleen jatkuessa aloin kuitenkin voimaan todella pahoin. Niin pahoin, että ponkaisin pystyyn katsomosta suunnatakseni vessaan tai lähimpään puskaan oksentamaan. En sinne asti kuitenkaan ehtinyt, kun järjestyksenvalvoja jo tarrasi minuun ja tunsin oksennuksen lentävän. Juostiin vessaan, tai järkkäri juoksi ja kantoi mua. Tää matka katsomosta vessaan, varmaan 200 metriä, huuto-oksennus -kertoja vain kolme. Vessan ovien lentäessä selälleen järkkäri totesi, ettei jätä minua vaikka kyse olikin ainoastaan naisten -vessasta.  Siinä sitten halailin pönttöä hyvän tovin.

PII-PAA JA ACUTAAN

Valitettavasti loput teatteri-näytöksestä jäi multa täysin näkemättä. Mikään ei nimittäin helpottanut oloa ja pian löysinkin itseni ambulanssista. Ambulanssiin päädyin äitini ja isoäitini soitosta, ketkä olivat ajatelleet, että vointini ei helpottaisi ollenkaan ja täten päätyivät soittamaan lanssin paikalle. Punakeltainen auto saapui paikalle ja nosti minut kyytiinsä, määränpäänään Acuta. Koko matkan nuokuin ja ilmeisesti puolessa matkassa olin menettänyt tajuntani. Viimeinen asia, jonka muistan hämärästi on välkkyvien valojen varjo sekä pii-paa -äänet. Sitten pimeni, oikeastaan tuli valo, mutta ”pimeni”. Pertti oli ilmoittanut olemassaolostaan vaikka en siitä itse vielä tiennytkään.

 

Mitä muistan seuraavaksi? Mihin päädyin? Mitä sitten tapahtui? -Se selviää seuraavassa PERTTI -osa 2 -julkaisussa.

 

MUISTITHAN LUKEA MYÖS: HIUKSET LÄHTI!

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *