Hae
Teräsmutsi

Sä&Mä = ME

viime kesänä me muuttui minäksi ja uudelleen ”meiksi”

Kun viime loppukesänä tapasin nykyisen puolisoni, ei mulla ollut aavistustakaan mitä me tultaisiin näkemään tai kokemaan yhdessä. Rehellisesti, jos joku ois kertonut, oisin siinä kohtaa revennyt nauruun. Vannon, niin olisit sinäkin. Ajattelin vielä keväällä, että tuleva kesä tullaan kohtaamaan yksinhuoltajana pienen tyttäreni kanssa, uutta pesää rakentaen.  No, ei aivan. Ei oikeastaan ollenkaan. Kun palasin Suomeen, tuntui, että tiesin tasan mitä halusin ja samaan aikaan mikään ei tuntunut enää oikealta. Kompromissit, joita olin luullut hyväksyneeni mielessäni, ne olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Se ”me” ei tuntunutkaan enää niin houkuttelevalta.

Tilalle oli tullut vain vikoja ja heikkouksia huomioiva katse. Musta tuntui, että olin suhteessa ja silti ilman puolisoa, kuitenkin täysin kahden lähestyvän seinän välissä. Muistan sen päivän, kun tein päätöksen, että lähden. Se päivä oli niin erilainen kuin mikään jo taakse jääneistä. Se päivä söi mun viimeisetkin tunteet toista kohtaan, ne ”parisuhde-rakkaus” -tunteet. Ja niille, jotka on mua seuranneet ja tietää tilanteen pidemmältä ajalta, siis oikean tilanteen, he voivat varmasti allekirjoittaa mun tunteiden kuolemisen ajankohdan. Me ja meidän suhde ei ollut enää aikoihin ollut parisuhde.

 

tunteiden hautajaiset

Se, mitä en tiennyt, oli, että mun tunteiden kuolinajankohtana (parin päivän sisään) tapahtui myös jotain muuta. Se jotain muuta oli toinen mies. Eikä tosiaankaan, kuka tahansa. Viime kesästä kuluikin osa, täysin ”rakastumishöyryissä”. Uusi mies, täytti mun elämän täysin. Sain nauttia ”täysin rinnoin” pari viikkoa tästä, kunnes ”Pertti” astui kuvioon. Ootte kuulleet jo jonkin verran mun kasvaimesta, siitä sitten tulossa ihan oma -sarjansa myöhemmin, joten ei keskitytä nyt varsinaisesti ”häneen”.  Keskitytään siihen onneen ja siihen kuinka ”tuun kerran juttelemaan” muuttuikin täksi setiksi mitä nyt ollaan. Me, muuttui tosiaan minäksi ja uudelleen ”meiksi”, aika pirun nopeasti.

Se kerta, kun piti vain käydä keventämässä sydäntä, ”jutulla” kuten täällä ihmiset sanoo, se ei sitten jäänyt kerraksi, eikä pelkäksi jutteluksi. Aika nopeasti mulle alkoi kehittymään jotain älyttömiä fiiliksiä toista kohtaan, siis sellaisia tunteita, joista mulla ei vielä niihin päiviin asti ollut edes käryä. Joo, vedin laput silmille ja annoin vaan rullata. En miettinyt mitään, janosin sitä, onnen ja himon sekä kosketuksen tunnetta lisää ja lisää. Mä olin niin sekaisin, ei mitään kevyttä tai keskitasoo, vaan täyttä tykitystä ja ihan koko ajan. Ne tunteet ja ajatukset ei jättäneet, edes unissa rauhaan. Musta tuli taas oikeasti minä. Hymyilin, lauleskelin, nauroin ja olin onnellinen. 

 

käsi kädessä nässyn rantaa

Mä kadotin nopeasti sen vanhan ja ahdistuneen minäni. Ja huomasin, että tilalla oli jälleen aito minä, monen vuoden jälkeen. Olin hiton onnellinen, oikeesti. Tunsin jotain sellaista, mitä ei vain voi selittää sanoilla tarpeeksi, jotta tulisin oikein ymmärretyksi. Ikinä aiemmin en ollut vetänyt noin laput silmillä ja vain sydämiä silmiin katsoen, kaikki ympäriltä unohtui. Musta tuntui, että elän sellaisessa kuplassa, johon mikään ei päässyt tai en nähnyt sen ulkopuolelle ollenkaan. Kunnes tuli 20.päivä heinäkuuta ja mun ”uudelta” elämältä vietiinkin täysin pohja. Yhtäkkiä olin tilassa, jossa ainut mitä katsoin silmiin olikin kuolema. Miettikää mistä ”vaaleanpunaisista pilvilinnoista” mut raahattiin yhdessä hetkessä suoraan alimpaan helvettiin.

Ekat hetket tähän maailmaan jollain tavalla palanneena mä silti tunsin samaan aikaan sitä tajutonta kaksoisliekki-lovee ja takaraivossa pauhasi ”sä kuolet, sä kuolet”. Voin kertoo, että ei ihan ollut kerta tai kaksi, kun toisen lähtiessä sairaalalta, mä olin aivan sekasin. En tiennyt millä sain pidettyä itseäni niinkin hyvin koossa, mitä pidin. Yksin en tosiaan olisi saanut pidettyä kasassa millään, että näen myös tältä kannalta taas universumin ohjauksen. En turhaan hoe, että kaikki tapahtuu just kuten on tarkoitettu. Oli vieläpä ilmeisesti todella hyvä loppukesä, joka mulla sitten virui ja muuttui jo ihan syksykin, sairaalassa. Siellä kuitenkin sain liki joka päivä tuon kaikista tärkeimmän vieraan, se sai mut raahautumaan päivästä toiseen. Tää ihminen oli syy sille, että jaksoin hengittää, kestää ne helvetilliset kivut, kuunnella lääkäreiden kammottavia diagnooseja ja kertomuksia. Toinen katsoi vierestä, kun kärsin milloin johtuen kivuista ja milloin vain tajuttomasta ahdistuksesta. Tuki ja tsemppasi.

 

MIHIN KATOSI LAPSI, MIHIN KATOSI UNELMA?

Vaikka toinen toikin jotain sanoinkuvailematonta elämään, multa vietiin jotain tärkeetä. Oikeus omaan lapseeni. Toinen ryösti multa lapsen, koko sairaalassa viettämäni syksyn aikana, näin alle yhden käden sormien verran lastani. Loppuvuoteen mennessä tytär tuntui oikeasti vain haaveelta, joka oli olemassa, mutta ei sitten kuitenkaan. Tuntui ristiriitaiselta olla niin onnellinen, mutta niin vihainen ja surullinen samaan aikaan. Se oli aivan kamalaa! Korjaan, on aivan kamalaa! En koskaan kuvitellut, että kukaan voisi oikeasti toimia niin kuten tämä henkilö toimi. Oon aina toitottanut muille, kuinka toivon aikuisten hoitavan asiat lasten etujen mukaisesti, tuli ero millaisena tahansa. Yhtäkkiä henkilö, joka ei liki kahteen vuoteen ollut näyttänyt varsinaisesti isällisiä otteitaan kuten itse niitä olisin toivonut näytettävän. Aikaa ja huomiota. Hän vei multa lapsen, ei vastannut liki päivittäisiin tiedusteluihini lapsestani, milloin sairaalanvuoteelta ja milloin mistäkin käsin. Vastaus oli yleensä ”ei” tai ei yhtään mitään.

 

kuuluuko mun olla aina onneton?

Tää kaikki sai mut ajattelemaan, että onko mut luotu tähän maailmaan olemaan onneton. Ainiaan. Mä taisin liki viimeisinä sanoina todeta tälle henkilölle, että toivon hänen löytävän onnen. Mulle ei sitten ilmeisesti toivottu lähellekkään samaa, itse asiassa käsi sydämellä sairaalassa maattuani mulle tuli vibat, että joku toivoi mun poismenoa. Samaan aikaan, kun itse taistelin kynsin ja hampain elämästäni, vain päivästä toiseen selviytymisestä. Mun oli keskitettävä energiat selviytymiseen ja kaikkeen mistä sain energiaa. (=tähän mieheen ja omaan vointiini)

Loppuvuodesta pääsin sitten kotiin vihdoin, omin jalkojen avulla ja jotain maailmasta ymmärtäenkin. En ollut enää aivan vihannes, saati zombi. Sitä ennen koko syksy, oli ymmärrykseni taso todella matala ja oikeastaan en kokenut ”eläväni” kunhan hengitin vain. Kun pääsin sairaalasta, liki suoraan mä löysin itseni tän miehen luota. Vietettiin aikaa yhdessä enemmän kuin ikinä sain edellisessä suhteessani viettää. Mä nautin koko ajan enemmän ja enemmän toisen seurasta sekä siitä tunteesta, joka mun sisälläni vallitsi. Se tunne vain kasvoi ja voimistui.

me

meistä tuli yksi

Koskaan en ole aikaisemmin tuntenut tuollaista yhteenkuuluvuutta, jota koen tämän miehen kanssa. Toinen saa mut tuntemaan niin suuresti ja vahvasti, syvästi. Ootteko te kokeneet ennen mitään tämänkaltaista? -Sä tunnet toisen, vaikka toinen on satojen kilometrien päässä. Sä tunnet toisen kosketuksen vaikka toinen ei edes koske. Sanotte samaan aikaan, ne samat sanat. Jokainen hetki kasvattaa sun tunteitasi toista kohtaan suuremmaksi ja vahvemmaksi. Jokainen sekunti, jonka saat viettää toisen kanssa, tuntuu orgasmia vastaavalta. Niin vahva, mielihyvää tuottava ja huikea hetki. Toinen on käsi sydämellä kuin paras ystävä ja silti samaan aikaan niin intohimoinen puoliso. Siinä toisessa on kaikki, aivan kaikki ja enemmän, mitä oot aina haaveillut. Siinä hetkessä te ootte, me.

Tän ihmisen kanssa mä saan jakaa tällä hetkellä maailmaani. Huikeinta on, että toinen jäi vierelle ”Pertistä” ja sen luomista muutoksista huolimatta. On pysynyt siinä tähän päivään asti, pysyy edelleen. Voisin vannoa, että vain hyvin pieni prosentti-määrä kokee mitään tällaista. Ja hyvä niin! En nimittäin usko, että tällaisia tunteita saati tuntemuksia on tarkoitettu jokaiselle.

Tuun aivan varmasti kertomaan tästä henkilöstä vielä enemmänkin täällä blogin puolella. Olin tarkoituksella pidemmän aikaa hiljaa tästä henkilöstä ja siinä samassa tuntui myös normaalilta hiljentää tämä blogikin. Nyt, kun minä on me ja tämä ”me” on käsi sydämellä, elämäni vahvin ”me”,  uskallan tästä puhua enemmän.

 

KESÄN PARHAAT HETKET, KOETTIIN YHDESSÄ

Ennen yllättävää sairastumistani, ehdittiin me kokea elämää kahden viikon edestä yhdessä. Ne ajat ovat onneksi jääneet muistiin suhteellisen kirkkaina. Oli pursiseuran kerhotalolla hengailua, keskellä yötä rannalla grillailua ilman grillattavaa ja paljon muuta. Ehdittiin me juhlimaan vähän synttäreitäkin. Nyt, kun muistelen viime kesää. Muistelen sitä lämmöllä, sisällä valtaa hiton huikea fiilis, niin hyvä olo. Kaikki tuntui täydelliseltä, vaikka mikään ei oikeastaan ollut niin varmaa tai täydellistä. Sain ensimmäistä kertaa elämässäni keskittyä täysillä omaan hyvään olooni ja itseeni, meihin.

 

 

 

 

muistithan lukea myös:

uusi vuosikymmen, 2020

9 kommenttia

  1. MJK kirjoitti:

    ”Siellä kuitenkin sain liki joka päivä tuon kaikista tärkeimmän vieraan, se sai mut raahautumaan päivästä toiseen. Tää ihminen oli syy sille, että jaksoin hengittää, kestää ne helvetilliset kivut, kuunnella lääkäreiden kammottavia diagnooseja ja kertomuksia. ”

    Tää maailman tärkein henkilö, jonka takia taistelit ja jaksoit, oli muutaman viikon sun elämässä ollut mies. Eikö sen olisi pitänyt olla sun lapsi? Eiköhän sun käytöksessä lastasi kohtaan ole näkynyt tää tärkeysjärjestys. Joten eiköhän se ole nyt peiliin katsomisen paikka, kun mietit miksi et saa lastasi elämääsi. Ei lastensuojelu antaisi lapsen isän eristää tyttöä susta, jos sille ei olisi mitään syytä. Ehkä kannattaisi muiden syyttelyn sijaan alkaa miettimään omaa toimintaansa.

    Helpompi on aina syyttää muita, ja sillä saa hetkellisesti oman olon paremmaksi. Mutta ei se kehitä ihmisenä mihinkään. Tämän sanon ihan omasta kokemuksesta.

  2. Jenna kirjoitti:

    Aivan samaa mieltä kanssasi, tämähän koko tekstistä paistaa, ettei lapsella ole ollut enää mitään väliä pitkään aikaan. Ja kyllä, olen seurannut tätä blogia jo melko kauan, ja miettinyt jo aiemmin, että mitähän helvettiä.
    Vaikka kuinka yrittää ympäri somea todistella, että lapsi on tärkein ja tekee/teki kaikkensa lapsen puolesta, niin kyllähän sen nyt kädelläänkin näkee, että asia ei tosiaan oo niin. Ja se, että on tarve ylipäätään koko ajan tästä mainita kertoo myös aika paljon. Lastensuojelu ei sitä lasta vie ilman rehellistä syytä.
    Vaikeahan se on itelleen myöntää, että johtuu pelkästään siitä omasta sekoilusta, mutta jossain kohtaa ihan oikeesti kannattas ”Teräsmutsi” sinne peiliin katsoa.
    Luojan kiitos se lapsi on nyt oikeasti huolehtivalla, selvinpäin olevalla ihmisellä.
    Ja vaikka ihmisillä on negatiivista sanottavaa näistä sun kiiltokuvapäivityksistä, se ei tarkoita, että ne henkilökohtasesti vihaisi sua tai olisi sua vastaan. Jotkut ihmiset on aidosti huolissaan.

    • Teräsmutsi kirjoitti:

      Heippa ”Jenna”,

      Ymmärtäisinkin mikäli kyse olisi lastensuojelun lapsen viemisestä, mutta kyse ei tosiaan ole siitä. Omasta sekoilustani ei ole kyse, lapseni kanssa en ole koskaan sekoillut vaan ollut aina vastuullinen vanhempi ja äiti.

      Ja pieni muikkari sulle, lapsi on tällä hetkellä henkilöllä, joka suhteen ajan oli koko ajan täysin muussa kunnossa kuin selvinpäin. Eli kyllä kyse on nyt täysin muusta asiasta!

      Tuu laittamaan mulle ihan suoraan viestiä omilla kasvoillasi niin voidaan jutella enemmän. Ihan vaan tiedoksi, sillä, ei selkeesti ei mitään hajua oikeasti ole.

      -TERÄSMUTSI-

  3. Vmp kirjoitti:

    Toivottavasti joskus vielä näet omaa napaasi pidemmälle ja otat vastuun myös omista virheistäsi ja avaat silmäsi näkemään muutkin puolet tarinasta.

    Uskomattoman itsekeskeistä jargonia.

    • Teräsmutsi kirjoitti:

      Mitään itsekeskeistä jargoniaa tässä ei ole. Kyse on mun blogistani, koittakaapa pysyä realiteeteissa kiinni ja jos jotain jargoniaa on niin laitahan mulle sitten viestiä suoraan. Keskustellaan siellä sitten!!

  4. Martila kirjoitti:

    Missä nyt on vahtikoirasi, joka haukkuu mielipiteensä kertovat ihmiset emähuoriksi? Ai niin, se on se sun toinen puolisko ja unelmien mies, jonka kanssa meinaatte lasta terveellisesti kasvattaa. Ymmärrä jo hyvä ihminen, että huumeaddiktien luokse ei kuulu yksikään lapsi. Mikäli lapsen isä olisi epäkelpo vanhempi, ei lapsi olisi hänenkään luonaan. Ne lapset kun eivät ole jokamiehenoikeus, vaan siunaus. Se on tainnut pahasti unohtua.

    • Teräsmutsi kirjoitti:

      Voi voi, laitahan mulle ihan omilla kasvoillasi viestiä niin keskustellaan ja kerron pari faktaa.
      Lapset on aina siunaus. Lapsen isää en lähde tuon enempää tässä puimaan, kun itse tiedän millainen hän oli liki viiden vuoden ajan…

      Kannattaa aina miettiä mitä kommentoi ja kenelle, ole valmis kantamaan vastuusi sitten.

      -TERÄSMUTSI-

  5. maju kirjoitti:

    Kyllä Teräsmutsi on sanan varsinaisessa merkityksessä kantanut kovan kuorman eron, kasvaimen ja uuden suhteen rakentamisen suhteen. Tosiaan toivon että kaikki nyt käntyy parhaaksi ja rakastan lukea sun kirjoituksia, sillä ne ovat niin aitoja ja opettavaisia. En tiedä miten joku voi noin julmasti arvostella sinua tuon kokemasi jälkeen ? No meiltä puuttuu monesti realismi ja sympatia elämästä tänäpäivänä. Rakkautta ja runoja…

    • Teräsmutsi kirjoitti:

      Kiitos rehellisestä ja positiivisesta kommentistasi! Viime vuosi totta tosiaan oli rankka, se tuntuu ja näkyy vieläkin. Silti voin erittäin ylpeästi olla se mitä tänään olen! Ihmiset on julmia toisilleen ja tuntuu, että jos persoonasi ei tosiaan ole hajuton / väritön /mauton niin saat osaksesi kuin vakiona kasan paskaa… No antaa tulla vain, kerta sitä ei voi estää. Itseäni en lähde muuttamaan!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *