Hae
Teräsmutsi

3 vuoden muutos! – epävarmasta tytöstä, teräskuningattareksi

Tajusin muutama hetki sitten kuinka pitkälle olen ihmisenä kasvanut ja kehittynyt, pelkästään minun ja Jiin suhteen aikana. Silmiini osuivat juuri sopivasti kolme kuvaa minusta, jotka mielestäni kuvaavat erinomaisesti sitä mistä on silloin kolme vuotta sitten lähdetty ja nyt viimeisin kuva sitä mihin ollaan päädytty sekä mihin ollaan menossa. Pakko sanoa, että minut valtasi niin lämmin tunne, kun tarkastelin kuvia ja tarinaa niiden takana.

Olen paljon kohdannut ihmisiä, jotka ovat todenneet kuinka lyhyessä ajassa ei voi muuttua muuta kuin ulkoisesti. Sitten taas toisaalta viimeisen vuoden, kun olen oikein kovalla tahdilla opiskellut itsensä kehittämistä ja varsinkin kaikkia mielenpyörteitä, olen ymmärtänyt kuinka kokemukset ja tapahtumat kasvattavat ihmistä sekä parhaimmillaan muuttavat häntä paremmaksi versioksi itsestään. Tämä muutoksen pyörä, pyörii lopun ikääni mikäli niin annan vain tapahtua.

Vasemmalla, minä, vuonna 2016. Oi, upea naisen alku. Tiesin jo tuolloin mitä haluan elämältäni, mutta minulla ei ollut eväitä sen toteuttamiseen, silti luotin, että elämä kuljettaa ja ohjaa minua oikeille poluille ja ajattelin, että mitä sitten jos välillä eksyy siltä polulta. Okei, näin jälkiviisaana tuntui, että saatoin juosta polun vieressä ja erkaantua polulta hieman suuremminkin. Kaikki epäonnistumiset aiheuttivat tuolloin todella kovan tuskan ja aikaan saivat lisääntyvää itseni ruoskintaa. Treenattiin, ryypättiin, treenattiin, ryypättiin, masentelin tulevaa. ”Mikään ei onnistu tai mene maaliin”, ajattelin. Muistan kuitenkin sen itsevarmuuden juuri syttyneen liekin, sillä nautin treenaamisesta tuolloin pitkästä aikaa ja sain siitä aivan jäätävät kiksit. Olin tavannut uusia huikeita ihmisiä ja me asuttiin ensimmäisessä omassa kodissa, jota laitettiin yhdessä. Paljon siis todella isoja asioita tapahtui samaan aikaan, mutta kaksi uupui. Uran lentoon lähtö ja oma pieni tuhiseva käärö. Tieto, ettei meille koskaan olisi tulossa lasta, sai mielen järkkymään alituiseen ja se oli omiaan aiheuttamaan räjähdyksiä meidän suhteessa aivan mistä tahansa asiasta. Vaikkei oltu edes ajateltu, että halutaan perustaa perhe juuri tuolloin tai aiemmin, oltiin siitä kuitenkin keskusteltu. Kun sitten yhtäkkiä sinulta viedäänkin perheen perustamiselta pohja, vei se ainakin minut, joka elää 110 tunteella, todella syviin vesiin. Siispä oli helpompaa padota nuo(kin) pettymyksen tunteet juhlimiseen ja riitelyyn Jiin kanssa. Kuvassa oleva naisen alku näki itsessään tuolloin hyvinkin paljon epäonnistumista. Työura ei ollut lähtenyt lentoon niin kuin oli suunniteltu, liki 52 sivuinen liiketoimintasuunnitelma, joka sisälsi palveluita jokaiselle ja siten, ei kenellekkään, imi mehut vaan ei antanut. Asiakkaita ei ollut nimeksikään, kuluja aivan älytön määrä, muutama suuri epäonninen palveluntarjoaja siihen päälle ja niin vain taas oltiin suurien ajatusten ympärillä. Ei tainnut ihan olla yksi tai kaksi iltaa, kun Jii piti sylissä ja lohdutti, että kaikesta selvitään, YHDESSÄ. Jossain siellä syvällä sisimmässäni tunsin silti sen, aion onnistua, ennen en lopeta yrittämistä. Keskimmäiseen kuvaan kiteytyy tuo, onnistumisen tunne, moninkin tavoin. Olin päässyt opiskelemaan omaa unelma-alaani, liikuntaa.

Saimme jymy-yllätyksen hieman ennen ystävänpäivää 2017. Meistä tulisikin perhe. Sain suuren vision, suuremman syyn ja suurimman motivaation. Se motivaatio puski kohti unelmia, onnistumisia ja TERÄSMUTSIUTTA. Keskimmäisessä kuvassa oleva nainen hehkuu raskauden iloa, ideoita ja onnellisuutta niin, että häikäisee. Muistan tuon ajan, kun raskausvatsa pyöristyi ja leukani nousi korkealle ylpeydestä. Jos ei muuta, ainakin onnistun tässä. Se ideoiden ja itsevarmuuden määrä, jota koin raskaana ollessani. Se oli juurikin se, mitä nuo ”rankemmat” vuodet olivat enteilleet tulevaksi. Tunsin, ettei minua pysäytä kukaan eikä yhtään mikään. ”Sulla on ollut niin helppo elämä, että älä jauha…” Niimpä, tämän naisen elämä ei ole koskaan ollut helppoa, eikä raskauden aikanakaan tehty poikkeusta asiaan. Heinäkuun lopussa jouduin jäämään sairaslomalle, vatsa todella pyöristyi niin kovaa vauhtia, etteivät lonkat pysyneet mukana. Ajattelin silloin, että tästä kyllä selvitään ihan helposti, sillä pian pikkuneiti on maailmassa ja vatsa on muisto vain.

Niin, no, nurkan takana odotti parisuhde-elämäni kovin kolaus, syyskuussa jysähti ja yhtäkkiä elämä, joka oli ottanut juuri oikaistuakseen menikin palasiksi. Mikään ei ollut varmaa, tulevasta ei ollut tietoa. Tiesin vain, että pian minulla on maailman kaunein tytär, jolle taistelen kauneimman elämän, joko yksin tai kaksin. Tämä ajatus mielessä, tehtiin töitä joka päivä ja yö, jotta rikottu luottamus saatiin eheytettyä tasolle, jolta voitaisiin jatkaa. Minulla ei ole ollut tapana elämässäni luovuttaa, joskus se on rysäyttänyt päin näköä. Tällä kertaa kuitenkin sain huomata, että myös toinen osapuoli tahtoi, todella tahtoi korjata asiat. ”Jos me tästäkin vielä selvitään, niin perkele, meitä ei erota mikään.”

Viimeisessä kuvassa näet lyömättömän vahvan ja kirkas-katseisen Naisen, TERÄSMUTSIN. Teräsmutsin, jolla on täydellinen olla itsensä kanssa, jonka sisimpään ei pääse enää yksikään paskanpuhuja. Näet kuvassa myös naisen, joka putsasi elämästään pois ihmiset, joilta ei saanut kuin negatiivisia viboja ja saavillisen sontaa. Viimeisen kuvan naisen luottamus on petetty useampaa kertaan, useamman tahon toimesta. Tuon naisen hymy ei silti ole hyytynyt, eikä tule hyytymään. Tuon naisen elämänasenne on ja tulee olemaan erittäin positiivinen ja siihen ”universumi-hömppään” hän uskoo lopun elämäänsä. Nyt tuo TERÄSMUTSI, haluaa koutsata muutkin kovia kokeneet Naiset voittamattomiksi, itsenäisiksi ja ennen kaikkea ylpeiksi versioiksi itsestään. Sillä yksikään Nainen ei ansaitse kokea itseään tarpeettomaksi, vähäpätöiseksi, rumaksi eikä varsinkaan tyhjäksi. Tämä postaus on osoitus siitä miten huikean kasvutarinan voi saada aikaan VAIN KOLMESSA VUODESSA. En malta odottaa, että näette seuraavat kolme vuotta. ”Mä saan kovimmat kiksit elämästäni.”

 

xx TERÄSMUTSI