Hae
Teräsmutsi

3 vuoden muutos! – epävarmasta tytöstä, teräskuningattareksi

Tajusin muutama hetki sitten kuinka pitkälle olen ihmisenä kasvanut ja kehittynyt, pelkästään minun ja Jiin suhteen aikana. Silmiini osuivat juuri sopivasti kolme kuvaa minusta, jotka mielestäni kuvaavat erinomaisesti sitä mistä on silloin kolme vuotta sitten lähdetty ja nyt viimeisin kuva sitä mihin ollaan päädytty sekä mihin ollaan menossa. Pakko sanoa, että minut valtasi niin lämmin tunne, kun tarkastelin kuvia ja tarinaa niiden takana.

Olen paljon kohdannut ihmisiä, jotka ovat todenneet kuinka lyhyessä ajassa ei voi muuttua muuta kuin ulkoisesti. Sitten taas toisaalta viimeisen vuoden, kun olen oikein kovalla tahdilla opiskellut itsensä kehittämistä ja varsinkin kaikkia mielenpyörteitä, olen ymmärtänyt kuinka kokemukset ja tapahtumat kasvattavat ihmistä sekä parhaimmillaan muuttavat häntä paremmaksi versioksi itsestään. Tämä muutoksen pyörä, pyörii lopun ikääni mikäli niin annan vain tapahtua.

Vasemmalla, minä, vuonna 2016. Oi, upea naisen alku. Tiesin jo tuolloin mitä haluan elämältäni, mutta minulla ei ollut eväitä sen toteuttamiseen, silti luotin, että elämä kuljettaa ja ohjaa minua oikeille poluille ja ajattelin, että mitä sitten jos välillä eksyy siltä polulta. Okei, näin jälkiviisaana tuntui, että saatoin juosta polun vieressä ja erkaantua polulta hieman suuremminkin. Kaikki epäonnistumiset aiheuttivat tuolloin todella kovan tuskan ja aikaan saivat lisääntyvää itseni ruoskintaa. Treenattiin, ryypättiin, treenattiin, ryypättiin, masentelin tulevaa. ”Mikään ei onnistu tai mene maaliin”, ajattelin. Muistan kuitenkin sen itsevarmuuden juuri syttyneen liekin, sillä nautin treenaamisesta tuolloin pitkästä aikaa ja sain siitä aivan jäätävät kiksit. Olin tavannut uusia huikeita ihmisiä ja me asuttiin ensimmäisessä omassa kodissa, jota laitettiin yhdessä. Paljon siis todella isoja asioita tapahtui samaan aikaan, mutta kaksi uupui. Uran lentoon lähtö ja oma pieni tuhiseva käärö. Tieto, ettei meille koskaan olisi tulossa lasta, sai mielen järkkymään alituiseen ja se oli omiaan aiheuttamaan räjähdyksiä meidän suhteessa aivan mistä tahansa asiasta. Vaikkei oltu edes ajateltu, että halutaan perustaa perhe juuri tuolloin tai aiemmin, oltiin siitä kuitenkin keskusteltu. Kun sitten yhtäkkiä sinulta viedäänkin perheen perustamiselta pohja, vei se ainakin minut, joka elää 110 tunteella, todella syviin vesiin. Siispä oli helpompaa padota nuo(kin) pettymyksen tunteet juhlimiseen ja riitelyyn Jiin kanssa. Kuvassa oleva naisen alku näki itsessään tuolloin hyvinkin paljon epäonnistumista. Työura ei ollut lähtenyt lentoon niin kuin oli suunniteltu, liki 52 sivuinen liiketoimintasuunnitelma, joka sisälsi palveluita jokaiselle ja siten, ei kenellekkään, imi mehut vaan ei antanut. Asiakkaita ei ollut nimeksikään, kuluja aivan älytön määrä, muutama suuri epäonninen palveluntarjoaja siihen päälle ja niin vain taas oltiin suurien ajatusten ympärillä. Ei tainnut ihan olla yksi tai kaksi iltaa, kun Jii piti sylissä ja lohdutti, että kaikesta selvitään, YHDESSÄ. Jossain siellä syvällä sisimmässäni tunsin silti sen, aion onnistua, ennen en lopeta yrittämistä. Keskimmäiseen kuvaan kiteytyy tuo, onnistumisen tunne, moninkin tavoin. Olin päässyt opiskelemaan omaa unelma-alaani, liikuntaa.

Saimme jymy-yllätyksen hieman ennen ystävänpäivää 2017. Meistä tulisikin perhe. Sain suuren vision, suuremman syyn ja suurimman motivaation. Se motivaatio puski kohti unelmia, onnistumisia ja TERÄSMUTSIUTTA. Keskimmäisessä kuvassa oleva nainen hehkuu raskauden iloa, ideoita ja onnellisuutta niin, että häikäisee. Muistan tuon ajan, kun raskausvatsa pyöristyi ja leukani nousi korkealle ylpeydestä. Jos ei muuta, ainakin onnistun tässä. Se ideoiden ja itsevarmuuden määrä, jota koin raskaana ollessani. Se oli juurikin se, mitä nuo ”rankemmat” vuodet olivat enteilleet tulevaksi. Tunsin, ettei minua pysäytä kukaan eikä yhtään mikään. ”Sulla on ollut niin helppo elämä, että älä jauha…” Niimpä, tämän naisen elämä ei ole koskaan ollut helppoa, eikä raskauden aikanakaan tehty poikkeusta asiaan. Heinäkuun lopussa jouduin jäämään sairaslomalle, vatsa todella pyöristyi niin kovaa vauhtia, etteivät lonkat pysyneet mukana. Ajattelin silloin, että tästä kyllä selvitään ihan helposti, sillä pian pikkuneiti on maailmassa ja vatsa on muisto vain.

Niin, no, nurkan takana odotti parisuhde-elämäni kovin kolaus, syyskuussa jysähti ja yhtäkkiä elämä, joka oli ottanut juuri oikaistuakseen menikin palasiksi. Mikään ei ollut varmaa, tulevasta ei ollut tietoa. Tiesin vain, että pian minulla on maailman kaunein tytär, jolle taistelen kauneimman elämän, joko yksin tai kaksin. Tämä ajatus mielessä, tehtiin töitä joka päivä ja yö, jotta rikottu luottamus saatiin eheytettyä tasolle, jolta voitaisiin jatkaa. Minulla ei ole ollut tapana elämässäni luovuttaa, joskus se on rysäyttänyt päin näköä. Tällä kertaa kuitenkin sain huomata, että myös toinen osapuoli tahtoi, todella tahtoi korjata asiat. ”Jos me tästäkin vielä selvitään, niin perkele, meitä ei erota mikään.”

Viimeisessä kuvassa näet lyömättömän vahvan ja kirkas-katseisen Naisen, TERÄSMUTSIN. Teräsmutsin, jolla on täydellinen olla itsensä kanssa, jonka sisimpään ei pääse enää yksikään paskanpuhuja. Näet kuvassa myös naisen, joka putsasi elämästään pois ihmiset, joilta ei saanut kuin negatiivisia viboja ja saavillisen sontaa. Viimeisen kuvan naisen luottamus on petetty useampaa kertaan, useamman tahon toimesta. Tuon naisen hymy ei silti ole hyytynyt, eikä tule hyytymään. Tuon naisen elämänasenne on ja tulee olemaan erittäin positiivinen ja siihen ”universumi-hömppään” hän uskoo lopun elämäänsä. Nyt tuo TERÄSMUTSI, haluaa koutsata muutkin kovia kokeneet Naiset voittamattomiksi, itsenäisiksi ja ennen kaikkea ylpeiksi versioiksi itsestään. Sillä yksikään Nainen ei ansaitse kokea itseään tarpeettomaksi, vähäpätöiseksi, rumaksi eikä varsinkaan tyhjäksi. Tämä postaus on osoitus siitä miten huikean kasvutarinan voi saada aikaan VAIN KOLMESSA VUODESSA. En malta odottaa, että näette seuraavat kolme vuotta. ”Mä saan kovimmat kiksit elämästäni.”

 

xx TERÄSMUTSI

VAHINKOVAUVA?

Teräsmutsilla on asiaa, jälleen. Tässä blogi-tekstissä tulee tietoa, jota en ole edes omille vanhemmilleni kertonut vain muutama ihminen tietää. Ja nyt pian te. Kun muutimme IsoJiin kanssa yhdessä Tampereen, Härmälänrantaan asumaan, ei meillä ollut kummallakaan aavistustakaan kuinka elämämme tulisi pian heittämään kuperkeikkaa. Loppukeväästä 2015, eräänä tavanomaisena viikonloppuna vietettiin taas aikaa IsoJiin lapsuudenkodissa. Kaikki oli muutoin normaalia paitsi, että mikään ei ollut normaalia. Oltiin aamutuimaan kaikilta salaa käyty apteekissa, jonka johdosta istuin vessassa tärisevin käsin, odottaen tulosta tikkuun. Se tikku osoitti minun olevan raskaana! Meistä kumpikaan ei todella osannut tätä odottaa, okei, nyt tiedän teidän moralisoivan ”no mitä odotatte tapahtuvan, kun kaksi ihmistä harrastaa seksiä toistensa kanssa.” Sanotaanko nyt näin, että koko tuon kevään me käytimme kyllä kortsua ja lapsista ei ollut puhuttu kuin hypoteettisella tasolla; ”Sitten vuosien päästä…” JA OI KYLLÄ, me tosiaan oltiin seurusteltu suunnilleen se 4-5 kuukautta tuossa kohtaa. Päätös oli aivan selkeä, abortti. Silloisella mieleni tilalla tai meidän yhteisen tilanteen silmin, vielä lapsen kasvattaminen tuolloin olisi ollut aivan tuhoon tuomittua. Ajattelimme yhdessä, että haluamme lapsia, mutta emme vielä. Soitin henkilölle, johon luotin ja luotan kuin vuoreen, isoäidilleni. (Osa tietääkin, että meistä on tehty jopa lehtijuttu, kuinka vahva side välillämme on) hän meni aluksi ihan hämilleen, mutta lupasi auttaa meitä saamaan abortin etenemään ja hän ymmärsi tilanteemme yhtään moralisoimatta. Asiaa ei helpottanut se, että IsoJii tosiaan vietti tuon koko kevään armeijan kurkkusalaateissa. Muutama viikko vierähti ja oli aika tehdä ratkaiseva liike. Tehtiin suunnitelma, isoäitini kanssa tultiin Tampereelle Potilashotelliin, jossa sitten sain nuo lääkkeet. Tulimme jo edeltävänä iltana hotellille, jolloin aloin soittelemaan ympäri Suomen varuskuntien, että tarvitsen mieheni tuekseni, en pysty siihen ilman häntä. Soitin sitten ilmeisesti koko Suomen varuskuntien vastaavalle psykologille ja ilmaisin tahtoni sekä sen, että tiedän myös mieheni olevan huolissaan ja aivan omissa maailmoissaan kasarmilla. Siksi siis olisi parempi jos hän saisi nyt ylimääräiset vapaat tähän viikonloppuun. Puolet IsoJiin kanssa samaan aikaan palvelustaan suorittaneista olivat jo lähteneet jonnekkin leirille ja pian olisi ollut hänenkin lähdettävä. Sain illalla kuitenkin onnen kyyneleisen puhelun, kun IsoJii soittaa ja toteaa, että heidän joku päällikkö tmv (pahoittelut, mulla ei ole hallussa tuo armeija-sanasto) oli ilmoittanut, että hän voi lähteä vaikka H-E-T-I. Ja niin IsoJii teki työtä käskettyä ja saatiin hänet tsemppaamaan minua sekä tietenkin tuettiin toisiamme. Muistan vain toitottaneeni, että ”tämä on oikea ratkaisu, meidän oikea aika tulee vielä.” Se fyysinen kipu oli todella pientä, henkiseen syyllistämiseen ja niihin ajatuksiin aina hirviömutsista kammotukseen asti. Itkua ja samaan aikaan varmuutta siitä, että teimme oikein. Toiseksi yöksi mentiin niin sanotusti tavalliseen viikonloppu-kotiimme, eli IsoJiin vanhemmille. Sovittiin, tämä on meidän kahden ja isoäitini salaisuus. Sittemmin, kun syyllistin itseäni todella rajusti tuosta ratkaisusta ja masennuin, on muutama läheinen ystävä tämän saanut tietää. Silti kummankaan vanhemmat eivät tiedä mitään, eikä useimmat ystävämmekään. (TOIVOMMEKIN, ETTÄ VAIKKA TAPAHTUMASTA ON JO USEAMPI VUOSI NIIN SIITÄ EI TEHDÄ YLEISTÄ. PUHEENAIHETTA.) No mitä sitten tapahtui, reilu puoli vuotta meni ja liki jokaisessa kuussa jouduimme joko soittamaan ambulanssin tai ajamaan päivystykseen. Jo ennen tuota tapahtumaa kuukautiseni olivat aivan suoraan helvetistä, mutta tuntui kuin minua olisi rankaistu ja jotain laukaistu sisälläni niin, että se aiheutti tuskaa. Pian oli pakko varata aika yksityiselle lääkärille. Jälleen isoäiti mukana, ainut IsoJiin lisäksi, johon saatoin luottaa. En muista muuta kuin sen, että sain lapsettomuusdiagnoosin, joka pudotti minut täysin. Endometrioosi, rajuna sekä suklaamunasarjat. Voitte kuvitella, mitä mietittiin, nytkö meitä rankaistiin ja kovalla kädellä. Tästä otettiin IsoJiin kanssa todella paljon yhteen ja riitoja tuntui ilmaantuvan jos jonkinlaisista turhista aiheista. Mietittiin, että miten suhteessa edetään vai edetäänkö? Löydettiinkin sitten asunto, Ylöjärveltä. Ajateltiin, että jätetään nämä huonot muistot sinne vanhaan asuntoomme ja aloitetaan alusta uudessa. Niin todella tehtiin! Uusia työkuvioita, oma pihainen asunto, suhde uuteen malliin, jätettiin juhlinta vähemmälle ja panostettiin laatuun jokaisella elämän osa-alueella. Sitten minut pysäytettiin, jouduin todella vaaralliseen auto-onnettomuuteen. Vaasantiellä ajaessani ohituskaistaa, tulee auto päälle ”normaalilta kaistalta” ja nopeutta rytäkässä noin 100km/h. Jäin metrin päähän valotolpasta, kuulin, kun niskassa rusahti. Niskanikamista 3. ja 4. olivat muljahtaneet paikoiltaan, niin kovin pidin kiinni auton ratista. 5 kuukautta sairaslomaa ja sen lisäksi viikoittain fysioterapiaa. Tuona päivänä päätin, että en enää KOSKAAN jätä mitään tilaisuuksia käyttämättä omien unelmieni täyttämiseksi. Päätin myös alkaa tekemään paljon asioita, joita rakastan ja pyyhin elämästäni suurella kädellä jo tuolloin ”huonot” ihmiset pois. Tuo onnettomuus laittoi elämän aivan uusille urille. Seuraavassa merkittävässä hetkessä on, 10.02.2017 ja kello on 9.03. Istun itkien meidän vessan lattialla ja pitelen testiä, jossa on kaksi viivaa. Lähetin siitä kuvan IsoJiille. En kaunistele, ensimmäinen reaktioni oli; ”mitä helvettiä ne lääkärit tässä maassa oikeesti tekee?”. Toinen ajatus oli; ”MAHTAVAA, kolari taisi ravistella kroppaa kunnolla.” ja kolmas; ”MEISTÄ TULEE PERHE.” Juoksin ultrissa jokaisesta muljahduksesta ja tuntemuksesta, ihan vain, että onhan kaikki hyvin. Toukokuussa saimme tietää, että syksyllä meidän perheessä on akkavalta. Oliko meillä talous täydessä kunnossa? -EI. Oliko meidän suhde silloin täydellinen? -EI. Oliko meillä tarpeeksi kotona tilaa lapselle? -EI. Olimmeko me onnellisia tiedosta, että kaikesta huolimatta 3 vuotta diagnoosia myöhemmin saammekin lapsen? -KYLLÄ! Meiltä kysyttiin siis pikkuprinsessan kohdalla moneenkin otteeseen, onko tämä vahinkovauva? Nyt vastaan teille jokaiselle, että meidän elämässämme ei ole edes olemassa käsitettä vahinkovauva. Hän oli ja on lahja, siunaus ja suuri ylpeyden aihe. Ja tämä nyt niille, joiden myös kuulen kyselevän monelta pariskunnalta, että ”no, millonkas teille T-U-L-E-E vauva?” Ei kenellekkään vain tule vauvaa, sinä et koskaan voi tietää miten paljon nämä ihmiset toivoisivat saavansa lapsen tai kuinka antaisivat mitä vain, jotta saisivat kokea raskauden, vauva-ajan ja lapsesta nuoreksi kasvamisen. Lapsia ei oikeasti edelleenkään kukaan vain tee, tiedän kuinka helvettiä on saada lapsirakkaana naisena on saada kuulla, ettei minusta tule koskaan äitiä. Tiedän onnekseni myös sen tunteen, kun lapseni karjaisi olevansa maailmassa, sain tuntea ne potkut, sain tuntea ne ihanat supistukset ja kaikki lonkkakivut. Nyt myös toivon, että tämän tekstin luettua ihmiset ymmärtävät miksi rakastin omalla tavallani jokaista tunnetta raskauden aikana ja olin euforiassa koko synnytyksen. Se kaikki oli minulle ja meille, lahja. Lahja, josta ollaan kiitollisia koko loppuelämämme. Loppuun haluan sanoa, että meillä ei ole harmainta hajuakaan saisimmeko yrittämällä toista lasta, siksi vastaammekin kyselijöille, jotka utelevat milloin toinen? -Ehkä tulevaisuudessa, jos luoja suo. Näinkin on erittäin hyvä! (PS. Nykyisin myös kipuni ovat ilman sitä järjetöntä lääkearsenaalia hallinnassa.) Kiitos siis sille kolarille, tasapainoisemmalle elämälle, Universumille tai ihan vaan ajoitukselle. Kiitos prinsessamme, että olet. Onko lukijoissa lapsettomuusdiagnoosin saaneita, joille kuitenkin on siunattu lapsi/a?

 

xx Teräsmutsi