Hae
Teräsmutsi

Pelkkää verta, huutoa ja itkua? PART 2

!VAROITUS! Tämä postaus ei sovi herkille, eikä myöskään tosikoille. POSTAUS ON TOINEN OSA SAMALLA NIMELLÄ LÖYTYVÄÄ OSA1, jos et ole jo lukenut suosittelen kurkkaamaan postauksen PART1 ensin. … Käyrien jälkeen kuitenkin tehtiin sisätutkimus ja kaikkien suureksi yllätykseksi; ”Olet auki 3-5cm”, totesi hoitsutäti. En tiennyt alanko itkemään vai purskahdanko nauruun. Sain myös TENS-laitteen supistuksien kanssa pärjäämiseen. Hoitsu totesi, että tässä voi vielä mennä vaikka ja kuinka kauan tai sitten asiat etenee vauhdilla. Päätettiin yhdessä, että lähdetään vielä hakemaan jotkut yöruuat jostain ja hieman käppäillään ulkona raikkaassa +0 säässä. Ajettiin Kalevan ABC:lle, minä odotin sairaalan kaapu päällä autossa ja Jii nappasi meille kokista sekä hampparit. Syötiin siinä parkkipaikalla, jokainen ohiajanut katsoi ihmeissään, olihan minulla se sairaalan kaapu päällä ja supistuksia tuli, samaan aikaan mätin suuhuni muutamaa tavallista hampurilaista.. HAHHAH! On siinä ollut näky! Ajettiin takaisin sairaalalle, Jii parkkeerasi tällä kertaa ihan hieman kauemmas, mutta liki ovia kuitenkin. Yhtäkkiä ei enää käveltykkään niin vauhdilla, jouduin pitämään pysähdystaukoja. Päästiin sisälle ja jälleen käyrille sekä tietenkin taas ronkittavaksi. Tilanne oli edennyt, 5-7cm auki. Teki mieli laittaa pirskeet pystyyn. Ilmoitin tahtoni päästä suihkuun samalla napattiin jumppapallo mukaan, viihdyin kuumassa suihkussa noin puolitoista tuntia. Jii istuskeli vieressä penkillä, välillä otti suihkun käteensä, kun oikein kovin supisti. Yhtäkkiä alkoi tuntua liian hiostavalta ja kuumalta olla suihkussa. Pääsimmekin jälleen käyrille sekä tutkittaviksi ja sain tietenkin TENS-laitteen takaisin kiinni selkääni. Tässä kohtaa kuulin jo viikkoja odottamani sanat; ”Kyllä se taitaa nyt olla niin, että te lähdette salia kohti.” Olisin voinut huutaa; HALLELUJA! Hyppäsin pyörille, minut kärrättiin hissiin ja siitä yläkertaan. Salissa kurkattiin tilanne, ei vielä täysin kypsä, mutta eipä enää kaukanakaan. Kysyin olisiko liian myöhäistä päästä ammeeseen hetkeksi aikaa rentoutumaan. Onnekseni, hoitohenkilökuntaa lähti heti täyttämään ammetta. Päästiin Jiin kanssa kahdestaan ”ammehuoneeseen”, Jii siinä höpötteli muun maailman juttuja ja minä vain lilluin. Vihdoin supistuksetkin alkoivat tuntumaan siltä, että kohta voisikin tapahtua jotain. Taisimme viettää tunnin ammehuoneessa kunnes totesin, että nyt alkaa tuntumaan todella paineiselta jalkojen välissä. Jii hälytti hoitajat/kätilöt paikalle ja olin juuri nousemassa ammeesta, kun Jii älähtää; ”mikä toi on?” samaan aikaan osoittaen jalkojeni välistä roikkuvaa ”limaa”.. Samalla tunsin pakottavaa tarvetta työntää. Nousin kokonaan ammeesta ja huojuin kohti salia, joka onnekseni oli vastapäinen huone. Nousin pedille ja pääsin jälleen ronkittavaksi. ”Olet nyt 9cm auki”. Unelmieni sanat! Päästäisiin tositoimiin, ihanaa. Muistan, että olen ponnistanut kahdessa eri asennossa, mutta minut sitten käskettiin siihen vihoviimeiseen vaihtoehtooni eli puoli-istuvaan asentoon. No ei kai siinä sitten auta kuin alkaa puskemaan neiti ulos. Salissa ravasi yksi naiskätilö, miesopiskelija ja ns vastuu-naiskätilö. Jiille olin takonut päähän, ettei todellakaan katso jalkojeni väliin, mutta tyypillinen mies. Kätilön todetessa, että täällähän on vallan tukkaa neidillä, huikkasi Jii tietenkin katsomaan. Viimeiset kaksi ponnistusta Jii piti toisesta jalastani sekä kädestäni kiinni, koko perhe yhteen punottuina. Maailman kaunein hetki, höystettynä kasalla paskaa, kun neiti parkaisi ensi kerran kl 12.02 23.10.2017. Kolmetoista tuntia häntä sitten puskettiin loppuen lopuksi maailmaan. Muistan lopun ikääni Jiin kommentin; ”väänsikö neiti ensimmäiset paskansakkin jo syntymähetkellään.” Ei vääntänyt, se olin vissiin minä. Voitte kuvitella miten nykyään nauretaan tälle. Kun sain katseeni irti kauneimmasta näystä, tyttärestäni, kiinnitin huomioni ikkunoista näkyvään lumisateeseen. Täydellistä, ajattelin. Näin syntyi esikoisemme, Jade Lumi Maria. Syntymäpaino 3950gr ja pituus 50cm. Synnytys oli kaikkine hetkineen, elämäni kaunein kokemus. TAYSin Potilashotellin henkilökunnalle paljon kiitoksia perheemme vastaanottamisesta sekä huolehtimisesta. Kiitos hoitohenkilökunnalle, että kunnioititte toivettani lääkkeettömästä synnytyksestä. Kiitokset myös parkkipateille ja pirkoille, ettette sakottaneet vaikka automme olikin täysin väärällä paikalla. -TERÄSMUTSI, Henna

Pelkkää verta, huutoa ja itkua? PART 1

Blogissa lähdetään heti vauhdilla liikenteeseen, pääsette kurkistamaan tuohon hetkeen, jolloin meistä tuli TERÄSPERHE. !VAROITUS! Tämä blogi-teksti ei sovi herkille, eikä tosikoille. Kyseessä siis teksti meidän pikkuprinsessan syntymästä. Pohjustan hieman, eli tyttäremme laskettu aika oli 12.10.2017. Voimakkaita supistuksia, lonkkakipuja ja selkään säteilevää särkyä oli jatkunut jo syyskuun loppupuolelta asti. Oltiin Jiin kanssa varmoja, että neiti päättää ilmoittaa saapumisestaan jo ennen laskettua aikaa.. Erittäin epämiellyttävissä kivuissa ja toiveikkaina ravasimmekin useamman sadan euron edestä synnytyssairaalassamme hokemassa; ”joko nyt?”. Jokaisella kerralla palattiin kyllästyneinä kotiin. Tai te synnyttäneet voitte arvata kuka oli se kyllästynein, jep minä. Rakastin koko raskausaikaa, jopa sitä jäätävää 3 kuukautta kestänyttä joka paikassa oksentamista, jopa auton ratissa. Silti nämä viimeiset kuukaudet raskaudesta olivat aivan kamalia, ei siksi, että supistuksia oli paljon vaan sen malttamattomuuden ja pettymyksen tunteen takia, kun joka kerta jouduimme lähtemään TAYSin Äitipolilta kotiin ”tyhjin käsin”. 22.10.2017 oli täysin tavanomainen sunnuntai, pieniä supistuksia, ei muuta. Muutoin ihmeen hyvä olo, olin jo luovuttanut synnyttämisen suhteen. Seuraavalle tiistaille oli varattu käynnistys-aika, ainut asia mitä koko raskauden olin ilmoittavani vastustavani täysin. Ei siis olisi enää mitään tehtävissä, ensimmäistä kertaa elämässäni koin, etten voinut vaikuttaa ja päättää jostain asiasta. Oltiinhan me sitä ennen puunattu koko asunto Jiin kanssa lattiasta kattoon, harrastettu seksiä nauttimatta siitä yhtään ja sähkölaskut huusivat hoosiannaa saunomisen johdosta, siltikään ei yhtään mitään. Päivällä ihmettelin pieniä muljahduksen tunteita alavatsallani, monotuksen tunteita jalkovälissä, ”harhoja, varmasti”, ajattelin. Alku-illasta kävin vessassa, varmaankin noin sadannen kerran tuona päivänä, pyyhkiessäni huomasin mukaan tarttuvan erittäin paljon verta. Menin pieneen paniikkiin, viestitin meidän Lokakuisten whatsapp-ryhmään, soitin äidilleni ja tietenkin märmätin Jiille. Sovittiin, että jos seuraavalla vessareissulla tulisi vielä verta niin soitettaisiin uudelleen sairaalaan ja kysyttäisiin neuvoa. Noin tunti tuosta vessareissusta ja supistuksia alkoi tulla aikamoisella tahdilla, ajattelin kuitenkin, että kohta ne taas laantuvat kuten ennenkin. Jii hieman epäröi, kun huomasi kuinka usein supistuksia tuli. Minä viis veisasin, eihän ne ennenkään mitään ole tehneet. Ilmoitin, että mennäänpä nyt nukkumaan, eiköhän ne supistuksetkin kohta hellitä. Olin juuri saamassa unesta kiinni, kun supistus, joka oli edeltäjiään huomattavasti pidempi, otti kehoni haltuun. Nousin ylös, keinuin sängyllä, hyräilin ja väliin vähän kirosin. Äkkiä pehkuihin, totesin, kun supistus vihdoin loppui. Vaan enpä ehtinytkään nukahtaa, kun jo uusi supistus minua muistutteli, samaan aikaan tuli pakottava tarve päästä vessaan. Pääsin kuin pääsinkin pytylle ja sain jälleen huomata pyyhkiväni verta.. Huikkasin Jiille, että soitetaanpas sairaalaan ja kysytään vähän mielipidettä. Puhelu meni jota kuinkin näin; TAYS: Hei! Minä: Moikka, oon nyt RV41+3 ja supistuksia on tullut tänään jälleen tasaiseen tahtiin, muutama hieman erilainen supistus ja pidempi kuin muut. Olen nyt kahdella vessareissulla pyyhkinyt verta, supistuksia tulee koko ajan tiheämmin. TAYS: Mikäli haluatte, tulkaa näytille, katsoin juuri sinun tiedot ja teillä on käynnistystä varailtu tiistaille 24.10.2017. Minä: OK! On siis ihan normaalia tuo verenvuoto, en huolestu siitä? Katsellaan josko nämä taas rauhoittuisivat tästä. TAYS: Verta voi vuodella kyllä, mutta jos sitä nyt kovin tulee niin tulkaa ihmeessä. Minä: Tehdään näin, kiitos. Tuo puhelinkeskustelu käytiin noin kl 20 aikaan. Menimme takaisin sänkyyn, Jii jotain mutisi vieressä, että voitaisiin vain lähteä, jos nyt kuitenkin olisi tosi kyseessä. Minua ei kiinnostanut. Kello taisi olla 22.30 suurin piirtein, kun sitten vihdoin revin Jiin ylös ja sanoin, että soitan TAYSsiin meidän tulosta. Käskin pakata vielä viimeisiä juttuja, koska sairaalakassi oli ihan muutamaan kertaan purettu ja eväätkin syöty. Mukaan napattiin karkkia, kuulokkeet, luettavaa, pikkuneidille vaatteet, minulle vaatteita, Jiille muutamat vaatteet ja paljon juotavaa. Lähdin muistaakseni harmaassa mekossa matkaan, siinä samaisessa, jossa olin kulkenut jo useamman kuukauden. Miksi? Se oli ainut vaate, joka ei puristanut, oli helppo riisua jos vessakäynnille tuli kiire ja näyttihän se kivalta päällä. Pieni miinus tosin, kun lokakuussa on jo aika kylmä.. Ei siinä, ennen Rantatien tunnelia naureskelin, että jäädään varmaan jumiin tänne eikä päästä edes sairaalaan asti. (Huomaa, yltiöpositiivisuuteni). Suurin piirtein Tammelan kohdilla supistuksia tulikin jo niin tiheään, että sain itseni kiinni ajattelemasta millaista olisi synnyttää autoon. Jii parkkeerasi automme aivan oven eteen, mikäs siinä tuntui kun olisi tullut VIP-kyydillä toimittamaan prinsessaa maailmaan, jos nyt siis edes päästäisiin synnyttämään. Aika vauhdilla kävelin käytävän kohti Synnytys vastaanottoa, jälleen ne samat tylsät kysymykset ja päästiin käyrille, ensimmäistä kertaa se 20 minuuttia käyrillä tuntui oikeasti kolmelta tunnilta. Käyrillä supistuksia tuli, mutta harvemmin.. Voitte vain arvata ajatukseni; ”Mähän sanoin, ettei vieläkään päästä tositoimiin..” TO BE CONTINUED… TERÄSMUTSI, Henna